Kirjoitus julkaistu Aamupostin vaalikynä-osiossa 5.3.2021.

Koronakriisi toi mukanaan paljon uutta ja muutti jokaisen elämää tavalla tai toisella. Yllättävien haasteiden sijaan kriittiset solmukohdat kytkeytyvät kuitenkin varsin tuttuihin ongelmiin. Kukaan voi tuskin väittää, että ihmisten yksinäisyys tai kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä tulivat yllätyksinä.

Yllätyksiä ei niin ikään tarjonnut keskustelu julkisesta taloudesta. On sanottava, että ymmärrän hyvin, ettei loputon velkaantuminen tai veroäyrin korottaminen ole kestävä tapa toimia. Yhtäältä ja ehkä juuri siksi, olen kuitenkin hyvin huolissani. Huolissani siitä, kuinka vaikea taloustilanne ajaa osaoptimoimaan tai leikkaamaan kohteista, joista nipistäminen on hölmöläisten peiton jatkamista.

Tiedämme, että sekä inhimillisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti viisainta politiikkaa ovat teot, joilla ennaltaehkäistään ongelmia ennen niiden kasautumista. Siitä huolimatta toimimme kuin kuumemittari, joka hälyttää kuumeesta, mutta ei kerro sen syystä.

Suomessa ei ole koskaan ennen ollut yhtä paljon kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia ja nuoria kuin nyt. Hyvinkäällä määrä on noussut vuosia. Sijoitettuna on yhä vaikeammin oireilevia nuoria, joiden kotitilanne on huono. Kun perustason palvelut eivät toimi kunnolla, näkyvät haasteet esimerkiksi syrjäytymisenä sekä päihde- ja mielenterveysongelmina.

Vaikka sotevastuu on kuntayhtymällä, kuuluvat sekä hyvinvoinnin edistäminen että osin Keusoten rahoittaminen kaupungille. Lienee oikeutettua kysyä, rohkenemmeko joskus satsaamaan voimalla varhaiseen tukeen, vai tyydymmekö maksamaan pahoinvoinnista joka vuosi enemmän ja enemmän?

Pikavoittostrategia ei sovi hyvinvoivan kunnan rahoitusta ohjaavaksi nuoraksi, mutta vielä vähemmän se istuu koronakriisin jälkihoidolliseen aikaan. Ennemmin tai myöhemmin käy niin, että hyvinvointia vahvistavien tekojen riittämätön toimeenpano saa akuuttien ongelmien määrän kasvamaan niin suureksi, että edes niitä ei kyetä hoitamaan pienentyneillä resursseilla.