Viime kuukausien keskustelu ammatillisesta koulutuksesta on ollut vaihtelevaa: osin rakentavaa, osin pinnallista ja ajoittain vahingollistakin. Onneksi mukana on ollut myös vinksahtaneiden ennakkoluulojen purkajia, jotka ymmärtävät koulutuksen laajuuden ja moninaisuuden. Silti monessa uutisessa amista maalataan kriisipesäkkeeksi, jota ei kannata puolustaa. Se ei pidä paikkaansa.
Lähes puolet suomalaisnuorista, ja yhä useampi aikuinen valitsee ammatillisen koulutuksen. Valitettavasti edes opetusministerit eivät ole sen merkitystä aina ymmärtäneet. Esimerkiksi Grahn‑Laasosen (kok) amisreformi kaipaa edelleen läpivalaisua. Eikä voi unohtaa, että sama ministeri ajoi myös läpi koulutusleikkaukset, joiden jäljet tuntuvat edelleen, ja joita nykyhallituksen lisäleikkurit syventävät entisestään.
Valmistuin itse Hyriasta vuonna 2016, eli juuri uudistuksen astuessa voimaan. Olin toiminut opiskelija-aktiivina ja seurannut valmistelua läheltä. Tutkijat varoittivat jo silloin, että työelämäpainotteisuus, yksilöllisyys ja tuen puute tulisivat olemaan kompastuskiviä erityisesti heille, jotka tarvitsevat luokkaopetusta ja vahvaa ohjausta.
Amisreformi romutti ryhmäopetuksen monessa paikassa. Opiskelijat ovat kertoneet, että työssäoppiminen ei aina tue heidän oppimistaan. Jokainen kulkee nyt omaa tahtiaan. Jatkuvan haun myötä uusia opiskelijoita voi tulla ryhmään koska vain. Tämä kaikki on johtanut pirstaleisuuteen, jossa on vaikea rakentaa yhteisöllisyyttä tai pitkäjänteistä oppimista. Samaan aikaan monelle nuorelle koulun tärkein anti olisivat yhä myös kaverit ja tunne kuulumisesta johonkin. Sitäkään ei pidä vähätellä.
Toinen keskeinen huoli liittyi 10 vuotta sitten ja liittyy yhä edelleen resursseihin. Amisreformi ajettiin läpi samaan aikaan, kun ammatilliseen koulutukseen kohdistettiin historiallisen suuret leikkaukset. On vaikea rakentaa yksilöllistä, tuettua ja joustavaa koulupolkua, jos opettajien ja opiskelijahuollon ammattilaisten työaikaa ei ole tarpeeksi.
Kolmas keskeinen, vielä syvällisempi kysymys liittyy kuitenkin sivistykseen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuuluu yhä useammin ääniä, jotka haluaisivat palauttaa amiksen duunarikouluksi, josta ei ole asiaa jatko-opintoihin. Näin estettäisi sosiaalinen liikkuvuus ja tukittaisi koulutuspolut.
Samaan aikaan oppimistulokset eriytyvät ja koulutus kasaantuu jo valmiiksi yhä harvemmille. Jos ammatillisessa koulutuksessa ei tueta esimerkiksi lukemista ja kirjoittamista, vaikeutetaan nuorten mahdollisuuksia paitsi työelämässä myös kansalaisina.
Kampaaja, maalari ja sähköasentaja tarvitsevat yhtä lailla kielellisiä ja yhteiskunnallisia taitoja kuin kuka tahansa muukin tarvitsee toimiakseen arjessa.
Taannoisessa (9.7.) Helsingin Sanomien jutussa kolme nuorta kertoi, miksi amis oli heille paras mahdollinen paikka. Yksi heistä, tarjoilijaopiskelija Otso Välimäki, kertoi tyytyväisenä nopeuttaneensa opintojaan aiemman kokemuksen ansiosta ja suunnitteli jatkavansa restonomiksi. Hänen viestinsä päättäjille oli selvä: arvostakaa ammattitaitoa.
Otson puheisiin oli helppo samaistua. Monelle tärkeää on se, että opintopolku on henkilökohtainen. Mutta pelkkä yksilöllisyys ei riitä, jos yhteisöllisyys ja sivistys menetetään.
Teksti julkaistu Aamupostissa 29.7.2025