Pessimisti ei pety, ajattelin vuosia. Vasta kun löysin tieni politiikkaan, opettelin palalta rakentamaan sen varaan, että huomenna voisi olla paremmin. Viime aikoina ajatus on kieltämättä tuntunut hatarammalta, välillä suorastaan toivottomalta. Muistan pandemian alkuvaiheilta samankaltaisia tunteita.
Eikä kai ihme, sillä kun selaa uutisia tai kuuntele kahvipöytäkeskusteluja, vetävät aiheet vannoutuneenkin positiivarin suupielet alaspäin:
Trump vehkeilee Putinin kanssa Ukrainan ja eurooppalaisten selän takana. Nälänhätä leviää sodan runtelemassa, alirahoitetussa ja aliuutisoidussa Sudanissa. Talous sakkaa, työttömyys kasvaa ja moni yrittäjä on pistänyt lapun luukulle. Asunnottomien määrä kasvaa ensi kertaa yli 12 vuoteen. Päättäjät ovat kyvyttömiä purkamaan päihdepommia ja eriarvoisuus leviää hallitsemattoman metsäpalon lailla.
Tämänkaltaiset otsikot toistuvat kaikkialla.
Olen miettinyt epävarmuutta ja tulevaisuudenuskoa viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan. Lauantaina Belgradista palatessani. Pari viikkoa sitten valvoessani Kiovassa ilmahälytysten takia. Ja tänä aamuna, kotikadun hiljaisuudessa. Suomi liukuu kriisistä toiseen kuin jalaton jäällä ja samalla hyvinvointivaltio natisee syysmyrskyssä.
Mutta kaiken tämän keskellä on tapahtunut onneksi jotain muutakin.
Nimittäin ympäri maailmaa nuoret ja opiskelijat ovat alkaneet nousta barrikadeille.
Nuorten protestit ovat horjuttaneet hallituksia ja jopa kaataneet vallanpitäjiä. On puhuttu autoritaarisuudesta, oikeusvaltiorikkomuksista ja korruptiosta. On protestoitu köyhyyttä, työttömyyttä ja eriarvoisuutta vastaan sekä vaadittu, että tavallisen ihmisen pärjääminen palautetaan politiikan ytimeen.
Esimerkiksi Espanjassa, Italiassa ja Hollannissa sadat ja sadat tuhannet ihmiset ovat marssineet edullisemman asumisen puolesta ja ylikalliita vuokria vastaan. Vaikka nuorten esiinmarssit ovat olleet kansallisia, niitä on yhdistänyt yhteen tuleminen poliittisten aatteiden sijaan sosioekonomisten kysymysten takia.
Ehkä juuri siksi heidän protestinsa ovat onnistuneet keräämään poikkeuksellisen laajan tuen yli ikä- tai taustaryhmien. Monissa maissa nuorista on tullut tahtomattaankin yhteisen hyvän jja moraalin vahtikoiria, jotka haukkuvat ihmisten luottamuksen menettäneelle eliitille.
Samaan aikaan Suomessa nuorten usko tulevaisuuteen on romahtanut. Se on hälyttävä signaali. Kun usko huomiseen murenee, murtuu samalla luottamus päättäjiin, instituutioihin ja koko järjestelmään. Tätä kehitystä muualla jo nähdään.
Eikä kyse ole vain suurista globaaleista uhkista. Nuoret nimittäin kertovat yhä useammin myös yksilöllisesti koskettavista, ja arkisista huolista: ahdistuksesta, toimeentulosta, yksinäisyydestä, vaikeudesta työllistyä ja kovasta kilpajuoksusta kohti opiskelupaikkoja.
Heidän toiveensa eivät siis ole lainkaan kohtuuttomia. Hehän vain odottavat pysyviä ystävyyssuhteita, turvallisuutta, työtä ja mahdollisuuden rakentaa perhettä. Nuoret haaveilevat asunnosta, harrastuksista ja tavallisesta arjesta – toisin sanoen niistä ihan samoista asioista, joita me kaikki olemme joskus toivoneet.
Ongelmana vain on, että liian moni nuori kokee, etteivät perusasiat ole heidän ulottuvillaan.
“No mitä sitten?”, joku saattaa kysyä. Nyt on velkajarru, viime vaalikaudella tehtiin sote ja ilmastolaki. Minusta seuraava suuri sopimus tulee tehdä nuorelle, artisti Ellinooran mukaan nimettynä kultaiselle sukupolvelle.
Tarvitsemme muutaman konkreettisen lupauksen, joista todella pidämme kiinni. Emme koulutuslupausta, joka sulaa alta nopeammin kuin ensilumi konsanaan. Muutaman konkreettisen keinon, joihin sitoutuen palautamme askel askeleelta luottamuksen.
Opetus- ja kulttuuriministeriössä tähän on herätty – ainakin paperilla. On nimittäin perustettu vuodeksi työryhmä selvittämään tulevaisuususkon heikkenemistä ja laatimaan suosituksia tilanteen parantamiseksi.
Ironista kyllä; yhtäkään nuorta ei työryhmään nimetty tietenkään jäseneksi mukaan. Mutta mitäpä suotta, kun voi nuorista puhua ilman heitäkin.
Eikä pelkkä edustus vielä muutenkaan riittäisi. Usein valitettavasti tuppaa käymään nimittäin niin, että ensin kuunnellaan, nyökytellään ja otetaan yhteiskuvia, mutta konkreettinen toiminta jää juhlapuheiden tasolle. Nuoret ovat “hirveän kivoja” niin kauan kuin eivät vaadi tosiasiallista valtaa tai sitä, että heidän näkökulmansa oikeasti näkyisivät päätöksissä.
Jään silti odottamaan työryhmän tuloksia helmikuussa 2026.
Kunpa tällä kertaa pessimisti saisi pettyä — parempaan suuntaan.