Kun SDP laati ensimmäisen ympäristöohjelmansa vuonna 1969, harva vielä ymmärsi luonnon rajallisuuden merkityksen taloudelle ja yhteiskunnalle. Pitkän työn seurauksena Suomeen perustettiin ympäristöministeriö, ja sen ensimmäinen ministerikin tuli SDP:n riveistä.
Tässä päivässä tarvitaan samanlaista kauaskatseisuutta. Olen siksikin tervehtinyt ilolla, miten esimerkiksi Sosialidemokraattinen ympäristöliitto Villiruusu on jälleen vahvistumassa ja kasvattaa aktiivisuuttaan.
Siinä missä ympäristöministeri Ahteen (sd.) aikana säädettiin koskiensuojelulaki, tarvitaan luonnon turvaksi nyt kokonaisvaltainen raami – luontolaki. Lajikato etenee vähin uutisin, mutta kohtalokkain seurauksin. On hälyttävää, että Suomi on ollut jo kuusi vuotta ilman lakisääteistä biodiversiteettistrategiaa. Orpon hallituksen laaja toimettomuus korostaa puutetta entisestään.
Olisi helppo jakautua kahteen leiriin: heihin, jotka haluavat jatkaa entiseen tapaan ja heihin, jotka uskovat teknologian ratkaisevan kaiken. Todellisuus on monimutkaisempi.
Toimien lykkääminen, vesittäminen tai kategorinen vastustaminen ei ratkaise ongelmia, vaan tekee niistä vaikeampia ja kalliimpia. Vihreässä siirtymässä on potentiaalia kotimaiselle elinkeinoelämälle ja huoltovarmuudellekin. Yli 200 teollisyysyritystä muistutti hallitusta siitä Finlandia-julistuksellaan. Mahdollisuuksien valjastaminen kiertotalouden innovaatioiksi, lannoiteriippuvuudesta irtaantumiseksi tai päästöttömyyttä tavoittelevien yritysten kasvuksi ja työpaikoiksi vaatii kuitenkin ennakoitavaa toimintaympäristöä. Sitä nykyhallituksen poukkoilu ei ole luonut.
Pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden lisäksi tarvitaan uusia ohjauskeinoja, kuten maankäytön muutosmaksu ja ympäristölle haitallisten tukien karsimista. Talousjärjestelmän ei pitäisi tehdä korjaamisesta kalliimpaa kuin uuden ostamisesta, yhteiskäytöstä hankalampaa kuin omistamisesta ja kestävämpien tuotteiden valmistamisesta kannattamatonta. Nämäkin ovat poliittisia valintoja. Lisäksi tarvitaan dataa, joka huomioi BKT:n ohella luontopääoman sekä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden.
Taloudellisesti haastavina aikoina maan on oltava luova. On uskallettava visioida – eikä tyrmätä uusia ideoita naiivina. Yksi konkreettinen esimerkki tästä on luonnon ennallistaminen Itä-Suomessa. Itärajalla on laajoja ojitettuja suoalueita, joiden ennallistaminen voisi tuottaa samanaikaisesti ekologisia, taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia hyötyjä. Ukrainasta saadut kokemukset ovat osoittaneet, että luonnonympäristö voi hidastaa merkittävästi hyökkäysjoukkojen etenemistä, sillä vetinen ja vaikeakulkuinen suo ei ole panssarikalustolle helppo maasto.
Saastuttaja maksaa -periaate ei ole radikaali ajatus, vaan oikeudenmukaisuuden perusta. Maailman rikkaimmilla ihmisillä on maailman suurin hiili- ja luontojalanjälki. On kestämätöntä, jos he kantavat pienimmän vastuun.
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon ratkaiseminen ei ole vain ympäristöpolitiikkaa. Kuivuus lisää nälänhätää, metsätuhot kasvavat, alkuperäiskansojen oikeuksissa otetaan takapakkia, viljelyolosuhteet muuttuvat ja kilpailu luonnonvaroista kiristyy. Maailma, jossa ympäristökriisejä ei ratkaista, ei ole vakaa tai oikeudenmukainen.
Olisi helppo jakautua kahteen leiriin: heihin, jotka haluavat jatkaa entiseen tapaan ja heihin, jotka uskovat teknologian ratkaisevan kaiken. Todellisuus on monimutkaisempi. Esimerkiksi hiilidioksidin talteenottoa on pidetty lupaavana ratkaisuna jo 90-luvulta. Sitä ei pidä tyrmätä, mutta epävarmuudet ja hankkeiden pitkä valmisteluaika on tunnustettava. Teknologia on parhaimmillaan tärkeä osa ratkaisua, mutta vain luonnollisia hiilinieluja täydentävänä ja päästövähennyksiä tukevana palikkana. Samaan aikaan tiedossa on maankäytön ja maatalouden keinoja, jotka ovat edullisempia ja vaikuttavampia.
Sosialidemokratialla on ratkaiseva rooli: yhdistää ekologinen kestävyys, johdonmukaisuus, taloudellinen realismi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Kyse on siis myös kustannustehokkuudesta – ja oikeudenmukaisuudesta. Se, miten vihreän siirtymän kustannukset ja hyödyt jaetaan, on yksi aikamme keskeisistä poliittisista kysymyksistä. SDP:n tehtävä ei ole ainoastaan varmistaa, että siirtymä toteutuu vaan myös taata, että se toteutetaan reilusti.
Reilu siirtymä tarkoittaa muun muassa työntekijöiden turvaa eli mahdollisuuksia kouluttautua uudelleen ja eri alojen tulevaisuuden ennakointia, sekä alueiden erityispiirteiden tunnistamista. Se, mikä toimii Iitissä, ei välttämättä toimi Kuopiossa, ja jokin Hämeenlinnassa epäonnistuneeksi tuomittu voi nousta uuteen kukoistukseen Imatralla. Siksi ratkaisujen on oltava aina monimuotoisia. Tästä olen oppinut erityisen paljon liikenne- ja viestintävaliokunnassa.
Emme voi ohittaa moraalista ulottuvuuttakaan. Saastuttaja maksaa -periaate ei ole radikaali ajatus, vaan oikeudenmukaisuuden perusta. Maailman rikkaimmilla ihmisillä on maailman suurin hiili- ja luontojalanjälki. On kestämätöntä, jos he kantavat pienimmän vastuun.
Maailma ei pelastu odottamalla, mutta se voi vielä pelastua päättämällä. Meidän ei tietenkään pidä olla tuomiopäivän pasuunoita tai pelätä huomista Muumien Piisamirotan lailla. Emme tarvitse poteroitumista tai sinisilmäistä optimismia, vaan fiksua ja määrätietoista toimintaa.
Sosialidemokratialla on ratkaiseva rooli: yhdistää ekologinen kestävyys, johdonmukaisuus, taloudellinen realismi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Se on tehtävä, johon meidän on jälleen vastattava.