Niin kauan kuin on toivoa paremmasta, on myös halua ja rohkeutta tulla mukaan muuttamaan maailmaa. Siksi mikään liike ei voi rakentua pelkästään ongelmien luettelemisen varaan. Epäkohdat me kyllä tunnistamme, mutta jos tyydymme niiden nimeämiseen, ihmiset väsyvät. Tarvitaan myös kokemuksia siitä, että asiat voivat mennä eteenpäin ja että omalla tekemisellä on merkitystä.
Unkarin vaalit olivat monelle varmasti käännekohta, johon muutoksen mahdollisuus kiteytyi. Toinen minulle merkittävä kansainvälinen esimerkki tulee Yhdysvalloista. Jos juuri nyt käännät katseesi sinne, noussee mieleen ehkä lähinnä presidentti Trump ja politiikan kaoottisuus. Sen sijaan pienet valonpilkahdukset, joita maassa yhtäältä on todistettu, eivät ehkä saa tilaa ajatuksissamme.
Positiivinen muutos on nähty esimerkiksi New Yorkissa, jossa Zohran Mamdani nousi pormestariksi. Hänen kampanjansa loi toivoa ja tarjosi konkreettisia ratkaisuja. Niitä Mamdani on ensimmäisten reilun 100 päivänsä aikana myös tarjonnut ja nostanut tätä aktiivisesti esiin viestinnässään.
Mamdani ei ollut ehdokkaana ainoastaan uskottava ja johdonmukainen, vaan myös inhimillinen. Lähestyttävä. Hän ei puhunut ihmisille ylhäältä, vaan kutsui heidät mukaan tekemään. Siten moni paikallinen koki, että he voivat tulla osaksi jotakin suurempaa – ja mikä myös tärkeää: heillä oli lisäksi hauskaa. Ei tehty naama irveessä, vaan tehtiin yhdessä.
Tunnistan tämän myös omasta kokemuksestani. Eduskuntavaaleissa 2023 olin todellinen yllättäjä. En tiedä, kuinka moni uskoi läpimenooni ensikertalaisena. Yksi kampanjan onnistumisen avaimista oli juuri positiivisuus ja aitous. Ihmiset tulivat mukaan omana itsenään – iloineen, suruineen, pohdintoineen ja valtavalla energialla.
Samassa veneessä olemisen tunne on SDP:llekin ratkaiseva. Olla ihmisten kokoisten, arjen asioiden puolella, kiteytän toisinaan.
Silti olen viime vuosina pohtinut, miksi osa ihmisistä kokee esimerkiksi naisten oikeuksien tai ilmastonmuutoksen torjumisen menneen “yli”. Ehkä osa vastausta on, että tahdoimme tai emme, olemme ehkä liian usein puhuneet ihmisille tavalla, joka on osasta tuntunut opettamiselta ja saarnalta. Ehkä vaivihkaa olemme samalla myös olettaneet, että ihmisillä olisi lähtökohtaisesti väärät ajatukset tai huonot motiivit.
Mutta entä jos lähtisimmekin toisesta oletuksesta?
Entä jos uskoisimmekin aina, että suurin osa ihmisistä haluaa tehdä oikein. Että suurin osa ihmisistä yrittää parhaansa niissä olosuhteissa, joissa he elävät? Ja että meidän tehtävämme ei ole tehdä ihmisistä parempia, vaan tehdä hyvän tekemisestä helpompaa. Ei syyllistää, saarnata tai tuomita, vaan kutsua mukaan ja sanoa, että hei, juuri Sinä olet myös osa ratkaisua.
Miksi? Siksi, että suurin osa ihmisistä on ihan kuin se serkku, joka kyllä kompostoi biojätteet ja kierrättää kaiken pienintäkin patteria myöten, korjaa vaatteet ja lainaa työkalut uusien ostamisen sijaan, mutta kokee silti, että kestävä kehitys vaatii liikaa.
Ihmiset ovat kuin välittävä mutta hieman juro isä, jolle kasvisruoka oli aluksi vitsi helsinkiläisistä ituhipeistä, kunnes oma tytär ryhtyi vegaaniksi ja näkökulma alkoikin hiljalleen laajentua.
He ovat kuin elämäniloa pirskahteleva isoäiti, jonka nuoruudessa käsitys ydinperheestä oli kapea,mutta joka on oppinut rakastamaan ihmisten vapautta ja yhdenvertaisuutta.
Ja ovat ihmiset hieman työpaikan kahvihuoneesta tutun kollegankin kaltaisia; hänen, joka on lämmin ja reilu ihminen, mutta jonka sanan säilä käy toisinaan tavalla, joka ei ole kovin hienotunteista.
Kaikissa heissä – omissa perheissämme, ystävissämme, työkavereissanne – me näemme ihmisten kerroksellisuuden ja monimutkaisuuden. Me tunnemme nämä ihmiset. He ovat se todellisuus, jossa suurin osa muistakin suomalaisistakin elää – ei arkkityyppinä ”täydellisyydestä”, vaan ihan tavallisina ihmisinä.
En usko, että yksikään yhteiskunnallinen liike pötkii kovin pitkälle sillä, että se korostaa omaa erinomaisuuttaan tai vetää jyrkkiä rajoja ihmisten väliin. Parhaiten muutosvoima menestyy silloin, kun se kohtaa ja kuuntelee. Kun ihmiset nähdään ratkaisijoina, ei ongelmina.
Siksi meidän on puhuttava yhtä aikaa monista todellisuuksista.
Me sosialidemokraatit olemme aina ymmärtäneet, ettei esimerkiksi tasa-arvo ole nollasummapeliä, vaan sitoumus rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus elää vapaasti, toteuttaa itseään, löytää paikkansa ja osallistua. Samalla kun meillä on kaikki syy puhua muun muassa lähisuhdeväkivallasta ja sortohallintojen alistamien naisten oikeuksista, on osattava yhä paremmin sanoittaa sekin, että tunnistamme myös poika- ja mieserityiset haasteet, kuten yliedustuksen itsemurha-, päihde- ja vankeinhoidon tilastoissa.
Ei siksi, että arvot olisivat muuttuneet, vaan siksi, että ne koskevat kaikkia. Siksi, että tasa-arvoisempi maailma on parempi maailma ihan jokaiselle.
Haluan, että SDP on vaikuttava vastavoima, jolla on vaihtoehto. Sen edellytyksenä on, että sanoitamme tavallisten ihmisten tavallista arkea yhäkin paremmin. Iso osa suomalaisista nimittäin jakaa jo sosialidemokraattiset arvot. He tunnistavat ne omikseen, mutta eivät ehkä vielä äänestä meitä.
Arvojen rinnalle tarvitaan siksi myös konkreettisia tekoja. Tarvitaan ratkaisuja. Elämänmakuista ja kansantajuista viestintää niin somessa kuin perinteisemmillä kanavillakin. Ja myös tapa puhua niin, ettemme sulje ovia vaan kutsumme mukaan.
SDP:n on lunastettava ihmisten luottamus sosiaalisena, koko Suomen puolueena. Puolueena, jolle jokainen suomalainen, ja hänelle reilumpi, oikeudenmukaisempi ja turvallisempi arki on tärkeä.