Toveri puheenjohtaja, arvoisa juhlaväki, hyvät ystävät,
On suuri ilo ja kunnia tuoda Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tervehdys ja juhlistaa kanssanne Pirkkalan työväentalon, Toivon talon, 110-vuotista taivalta.
110 vuotta on pitkä aika. Siihen mahtuu Suomen itsenäistyminen, sotia, jälleenrakennusta, taloudellisia nousuja ja laskuja sekä yhteiskunnallisia murroksia, joiden keskellä Suomi on muuttunut lähes tunnistamattomaksi.
Tämän talon historiaan mahtuu myös lukemattomia ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Kokouksia, juhlia, talkoita, ystävyyksiä, poliittisia voittoja ja tappioita. Varmasti myös kiivaita väittelyitä, sillä työväenliikkeessä ei ole koskaan ollut puutetta mielipiteistä. Eikä onneksi ihmisistä, jotka uskaltavat sanoa ne ääneen.
Ajattelin puhua teille tänään ennen muuta talon nimen mukaisesti toivosta. Mutta myös siitä, mistä toivo syntyy, mikä sitä uhkaa ja miksi sen rakentaminen on edelleen yksi työväenliikkeen tärkeimmistä tehtävistä.
Hyvät ystävät,
Toivo on lyhyt sana, vain viisi kirjainta, mutta sen merkitys on valtava.
Ajattelen, ettei toivo ole aivan sama asia kuin optimismi. Optimisti saattaa ajatella, että asiat kyllä järjestyvät, mutta minusta toivoon sisältyy jotakin vaativampaa: ymmärrys siitä, etteivät asiat välttämättä järjesty itsestään, mutta usko siihen, että niiden eteen kannattaa tehdä työtä. Meille sosialidemokraateille toivo on siten myös sitoumus.
Toivo ei ole varmuutta tulevasta. Päinvastoin. Jos tietäisimme kaiken kääntyvän joka tapauksessa parhain päin, mihin oikeastaan tarvitsisimme toivoa?
Toivoa tarvitaan juuri silloin, kun emme tiedä, miten käy. Ja jos jotakin työväenliikkeen historia meille opettaa, niin juuri tätä.
Arvoisa juhlaväki,
110 vuotta sitten elettiin vuotta 1916. Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota. Itsenäisyys oli vasta edessä, eikä kukaan voinut tietää, millaisia koettelemuksia seuraavat vuodet toisivat.
Tavallisen työläisen elämä oli monella tapaa epävarmaa. Työpäivät pitkiä, toimeentulo niukkaa eikä sairauden, työttömyyden tai vanhuuden varalle ollut nykyisenkaltaista turvaverkkoa.
On hämmästyttävää, että vaikka maailma ympärillä oli epävarma ja oma arki usein raskasta, ihmiset pitivät yhtä. Käyttivät vähäisiä vapaahetkiään ja voimavarojaan tämänkin talon rakentamiseen.
He eivät voineet tietää, millainen Suomi olisi reilun sadan vuoden kuluttua. Että heidän lastensa ja lastenlastensa sukupolvet saisivat elää itsenäisessä maassa, jossa kaikista puutteistaan huolimatta asuu vuodesta toiseen maailman onnellisinta kansaa. Kansaa, jolle koulutus on pääosin maksutonta, oikeus vuosilomaan vahva ja joka saa nauttia puhtaasta luonnosta, vesistä ja metsistä.
Mutta nuo toverit tiesivät jotakin olennaista: maailmaa ei muuteta odottamalla, vaan ryhtymällä toimeen.
Jo varhain ymmärrettiin, että yhteiskunnan muuttaminen kysyy tietoa, taitoa ja työkaluja.
Työväentalot olivatkin kokoontumispaikkojen lisäksi aikansa merkittäviä sivistysinvestointeja ja suomalaisen demokratian kasvualustoja. Taloilla luettiin, nautittiin kulttuurista, järjestettiin opintokerhoja ja kuunneltiin esitelmiä.
Tänä päivänä emme ehkä edes ymmärrä, kuinka suuri muutos syntyi, kun liikkeemme kylvi ihmisiin ajatuksen, joka ei ollut aikansa yhteiskunnassa itsestäänselvyys:
Että aivan tavallisen ihmisen ajatuksilla, osaamisella ja mielipiteillä on merkitystä. Ettei valta ja vaikuttaminen kuulu vain herroille ja maata omistaville, vaan kirjaimellisesti kansalle.
Siinä missä suuri sivistystehtävämme viime vuosisadalla oli avata koulutuksen ovet kaikille, tänä päivänä vastuumme on huolehtia siitä, ettei yksikään sukupolvi tai työntekijä jää uuden osaamisen ulkopuolelle.
Elinikäisen oppimisen merkitys kasvaa kiihtyvää tahtia. Teknologinen murros ja tekoäly muuttavat ammatteja, vievät palveluita verkkoon ja kadottavat vanhoja työtehtäviä samalla, kun synnyttävät uusia.
Mutta teknologia ei yksin ratkaise, millaiseksi yhteiskunta muuttuu. Se on meidän valintamme.
SDP on varmistettava, ettei yksikään suomalainen joudu ajattelemaan neljä-, viisi- tai kuusikymppisenä, että juna meni jo. Tai kokemaan olevansa toisen asteen kansalainen siksi, ettei voi syystä tai toisesta käyttää sähköisiä palveluita – sillä kokemus osattomuudesta ja arvottomuudesta nakertaa myös yhteiskunnan demokraattista perustaa.
Hyvät ystävät,
Oletteko nähneet suomalaisia, maailmallakin mainetta niittäneitä Sisu-elokuvia? Muutama ainakin… En ota itse elokuviin kantaa, mutta suomalaisesta sisusta muutama sana.
Sehän on kulkenut legendana sukupolvelta toiselle, eikä aivan syyttä. Kansakuntamme historiaan mahtuu poikkeuksellista sitkeyttä. Olemme selviytyneet sodista, jälleenrakennuksesta, lamasta ja vaikeista ajoista.
Mutta minusta sisusta puhuttaessa unohdamme toisinaan jotakin olennaista.
Suomi ei selvinnyt vaikeuksista siksi, että suomalaiset olisivat poikkeuksellisen hyviä puremaan hammasta ja pärjäämään oman onnemme seppinä, vaan siksi, että olemme oppineet pitämään toisistamme huolta.
Sodan jälkeistä maata ei olisi kuuna päivänä rakennettu ilman yhteistyötä ja solidaarisuutta. Joukolla saatiin aikaan koteja, kouluja, sairaaloita ja teitä. Luotiin sosiaaliturva, laajennettiin koulutusmahdollisuuksia ja rakennettiin vähitellen nykymuotoista yhteiskuntaa.
Kollektiivisuus on ollut yksi suomalaisen menestyksen tärkeimmistä salaisuuksista. Ehkä siksikin pidän tärkeänä ymmärtää myös sisun ja toivon ero.
Sisu auttaa kestämään vaikeuksia, mutta toivo saa kysymään, voisimmeko muuttaa olosuhteita, joissa ihmisten on pakko jatkuvasti sinnitellä. Sisulla voi selvitä tästä päivästä, mutta toivo tuo sen rinnalle syyn rakentaa huomista.
Arvoisa juhlaväki,
Elämme nytkin aikaa, jona tulevaisuuteen katsominen kysyy paitsi sitkeyttä, toisinaan myös melkoista toivon määrää.
Viime vuosien, viikkoejnkin uutisia seuratessa on ollut vaikea välttyä ajatukselta, että maailmassa tuntuu olevan enemmän intoa repiä kuin rakentaa. Ranskan kadut ovat täyttyneet levottomuuksista. Maahanmuutosta on tullut eurooppalaisen politiikan ruutitynnyri. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu, suurvaltojen kilpailu kiristyy ja moninkeskisen kansainvälisen yhteistyön perustuksia koetellaan. Suomen kaltaiselle pienelle maalle tämä ei ole vain kaukaista maailmanpolitiikkaa.
Turvallisuutemme rakentuu oman puolustuskykymme lisäksi kumppanuuksien ja yhteisten sääntöjen varaan. Maailma, jossa oikeus väistyy voiman tieltä, on meille vaarallinen. Siksi Euroopan on vahvistettava puolustustaan, mutta pidettävä samalla kiinni diplomatiasta, kansainvälisestä oikeudesta ja yhteistyöstä. Rauhaa ei koskaan, voi rakentaa vain aseilla.
Nykyajan turvattomuus ei myöskään saavu aina sotilaan univormussa.
Euroopassa on varoitellaa esimerkiksi Venäjän hybriditoiminnan mahdollisesta kiihtymisestä. Jo nyt tiedämme, kuinka monin tavoin yhteiskuntia voidaan horjuttaa ylittämättä ainuttakaan valtakunnanrajaa.
Vastikään Ranskassa yli sadan ruokakaupan kylmälaitteiden toiminta häiriintyi kyberhyökkäyksessä. Ainakin minua se herätteli pohtimaan, kuinka riippuvaisia olemme järjestelmistä, joiden olemassaoloa emme tavallisesti edes ajattele.
On enemmän kuin inhimillistä, ettei lähikaupassa asioidessaan pohdi tietoverkkoja, etäohjausjärjestelmiä tai sähköverkon haavoittuvuuksia. Sitä vain odottaa, että jos menee ostamaan pakastealtaasta kalapuikkoja tai kurottaa kylmäkaapista maitoa, molemmat tulevat sellaisena kuin ennenkin.
Tällaiseen huomaamattomaan, sanattomaan ja arkiseen luottamukseen suurin osa elämästämme perustuu. Luotamme, että vesi virtaa, karkit punnitaan kaupassa oikein ja auto pysähtyy suojatien eteen. Että yhteiskunnan lukemattomat pienet rattaat pyörivät silloinkin, kun emme niitä näe. Mutta mitä tapahtuu jos pienet palaset alkavat pätkiä? Sitäkin pohdin.
Fyysisten tekojen lisäksi yhteiskunnallista luottamusta, yhteistä liimaamme, rapauttaa vaikuttaminen, joka kohdistuu ihmisten mieliin.
Kun epäluottamusta kylvetään, vastakkainasetteluja kärjistetään ja ihmisiä käännetään toisiaan vastaan, tavoitteena ei välttämättä ole saada meitä uskomaan johonkin tiettyyn valheeseen. Joskus riittää, että lakkaamme uskomasta mihinkään.
Toisiimme. Viranomaisiin. Instituutioihin. Siihen, että yhteisiä ongelmia voidaan ylipäätään ratkaista. Silloin horjutetaan jotakin, jota ei voi korjata vain palomuurilla tai uudella tietojärjestelmällä. Sillä demokratia perustuu lopulta myös ihmisten väliseen luottamukseen.
Juuri siksi turvallisuustilannekin kysyy meiltä valtavasti resilienssiä. Kykyä kestää häiriöitä, kykyä sietää erilaisuutta, kykyä sopeutua muutoksiin ja säilyttää toimintakyky myös silloin, kun ympärillä tapahtuu asioita, joita emme voi hallita.
Me emme voi yksin ratkaista kaikkia maailman konflikteja tai poistaa epävarmuutta tulevaisuudesta, mutta me toden totta voimme vaikuttaa siihen, millaista yhteiskuntaa rakennamme niiden keskellä. Tuemmeko toisiamme vai revimmekö keskinäistä luottamustamme rikki.
Suomalainen hyvinvointivaltiokin on tuonut valtavasti resilienssiä. Se ei ole estänyt kaikkia eriarvoisuutta tai kurjuutta, estänyt lamaa tai koronapandemiaa, mutta se antanut paremmat edellytykset elää vaikeampienkin vaiheiden läpi.
On aivan eri asia kohdata työttömyys, sairaus tai muu elämän kriisi tietäen, että apua on saatavilla, kuin peläten, että yksi vastoinkäyminen vie kaiken.
Hyvinvointivaltion turvaverkot eivät siis ole ainoastaan sosiaalipolitiikkaa, vaan myös solidaarinen osa Suomen kokonaisturvallisuutta. Eikä sosialidemokraattisella liikkeellä ole varaa lopettaa uskomasta tähän jatkossakaan.
Hyvät ystävät,
solidaarisuuden ja yhteisvastuun ajatusta vasten on ollut erityisen huolestuttavaa seurata, millaiseksi suomalaisten arkea on tällä vaalikaudella muutettu.
Työttömyys on noussut hälyttävälle tasolle. Lapsiperheköyhyys ja asunnottomuus lisääntyneet. Arjen kustannukset nousseet niin, että heikoimmassa asemassa olevien lisäksi myös eläkkeensaajat sekä pieni- ja keskituloiset kokevat niukkuutta. Kansalaisyhteiskuntaa ajetaan alas samalla, kun ay-liikkeen kautta tavan duunarille annettua vaikutusmahdollisuutta halutaan riipiä pois pala palalta.
Tällaisina aikoina puhe toivosta voi kuulostaa helpolta. Ehkä naiiviltakin.
Ja minä ymmärrän hyvin, että on pirun helppo ohjeistaa ihmistä uskomaan parempaan, jos ei itse joudu miettimään, miten maksaa ensi kuun vuokran tai terveyskeskuskäynnistä postilaatikkoon kolahtaneen laskun.
Toivo kun ei synny tyhjästä. Se tarvitsee tuekseen kokemuksen siitä, että olemme ihan aidosti ihmisen kokoisten, arjen asioiden puolella. Että kierrämme, kuuntelemme ja kohtaamme. Emmekä tee niin vain kannatuksen vuoksi, vaan aidosti Suomen suuntaa muuttaaksemme.
Suomi on kaunis maa ja meissä suomalaisissa ihan valtavasti potentiaalia. Suomi tarvitsee taloudellisesti uskottavan, mutta samalla oikeudenmukaisen suunnan. Sellaisen, jossa talouden tasapainottaminen ei ole synonyymi hyvinvointivaltion purkamiselle, vaan sen tulevaisuuden turvaamiselle.
Suomalaiset ymmärtävät kyllä, ettei kaikkea voida saada kerralla. Mutta heillä on myös täysi oikeus odottaa, että vaikeinakin aikoina päätökset tehdään reilusti, että tutkimukseen ja tieteeseen luotetaan, ja että politiikalla tavoitellaan muutakin kuin seuraavaa säästökohdetta.
Sillä jos yhteiskunnan tulevaisuudesta puhutaan vain säästöinä, leikkauksina ja uhkakuvina, mitä jää jäljelle ajatuksesta, että seuraavilla sukupolvilla voisi olla paremmin kuin meillä?
Kohti ensi kevään eduskuntavaalejakin mentäessä on muistettava, etteivät ihmiset äänestä vain julkinen talous mielessään. He haluavat myös vastauksen siihen, millaista Suomea rakennamme. Mikä muuttuu, jos he äänestävät sosialidemokraatteja?
Hyvät toverit,
Kun tämä talo täytti sata vuotta vuonna 2016, maailma oli monella tapaa toisenlainen. Suomi ei vielä kuulunut Natoon. Koronapandemiasta ei tiedetty mitään. Datakeskuksista ei puhuttu kahvipöydissä nykyiseen tapaan.
Kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut valtavasti. Ja aivan yhtä nopeasti kuin vuodet 2016 ja 2026 tulivat, tulee myös vuosi 2036.
Millaisessa Suomessa silloin elämme? Me sosialidemokraatit olemme luvanneet rakentaa Suomea, jossa työttömyys, eläkeläis- ja lapsiperheköyhyys ovat vähentyneet. Jossa mielenterveysapua saa silloin, kun sitä tarvitsee. Jossa koulutustaso jälleen nousee ja ihmisillä voivat oppia uutta läpi elämän.
Olemme luvanneet pysäyttää luontokadon ja torjua ilmastonmuutosta. Ja tehdä tämän kaiken siten, että muutoksesta hyötyvät sekä suomalaiset yritykset että tavalliset suomalaiset, jotka niihin voivat työllistyä.
Vuonna 2036 oikeudenmukainen ja turvallinen arki ei saa riippua ihmisen taustasta, varallisuudesta tai postinumerosta. Uskonto tai ihonväri ei saa määrittää ihmisen arvoa, eikä yhdessä tekeminen, kansalaisyhteiskuntana toimiminen, saa olla kirosana.
Mutta ehkä eniten toivon, että kaiken tämän lisäksi eläisimme kymmenen vuoden kuluttua Suomessa, jossa ihmiset luottavat tulevaisuuteen ja toisiinsa.
Yhteiskunta ei pysy koossa vain lakien tai instituutioiden varassa, vaan tarvitsee ihmisiä, jotka tunnistavat toisissaan jotakin yhteistä silloinkin, kun mielipiteet ovat erilaisia. Ympärillämme on paljon puhetta, joka perustuu pelkoon, vastakkainasetteluun ja epäluottamukseen. Ihmisiä asetetaan toisiaan vastaan ja monimutkaisiin ongelmiin tarjotaan helppoja syyllisiä.
Mutta pelon varaan ei rakenneta kestävää tulevaisuutta.
Yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvitaan enemmän kykyä kuunnella, ymmärtää ja asettua toisen ihmisen asemaan. Empatiaa, joka ei tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä, vaan sitä, ettei toisen ihmisen arvoa aseteta kyseenalaiseksi.
Politiikassa puhutaan paljon yksilön pärjäämisestä, omasta vastuusta ja henkilökohtaisesta menestyksestä, mutta ihminen ei ole saari.
Kukaan meistä ei rakenna elämäänsä täysin yksin. Tarvitsemme muita, joiden kanssa jakaa epäonnistumisia, epävarmuutta, surua ja niitä suurempia ja pienempiä voittojakin.
Yhteisöjen voima ei ole vain siinä, että yhdessä saa enemmän aikaan, vaan myös siinä, että silloin, kun yhden usko tulevaisuuteen horjuu, muut voivat kantaa toivoa hänen puolestaan.
Ja ehkä siksi tärkein asia, jonka haluan tänään sanoa on, ettei toivo ole ehtymätön luonnonvara, jota jokaisella pitäisi olla omasta takaa.
Joskus sitä täytyy rakentaa yhdessä. Joskus sitä täytyy lainata toiselta. Ja joskus tehtävämme on pitää sitä yllä niiden puolesta, jotka eivät juuri sillä hetkellä itse jaksa. Tämäkin ajatus on aivan sosialidemokratian ytimessä.
Hyvä juhlaväki,
110 vuotta sitten tähän taloon tuotiin ensimmäiset rakennustarvikkeet, lyötiin nauloja ja pystytettiin seiniä. Sen jälkeen täällä on tehty lukemattomia pieniä ja suuria tekoja, joiden merkitystä ei voi mitata vain vaalituloksissa tai kokouspöytäkirjoissa.
On järjestetty kokouksia, keitetty kahvia, pidetty juhlia, jaettu vaalilehtiä, kerätty varoja ja lähdetty ehdolle silloinkin, kun voitosta ei ollut takeita.
On annettu omaa aikaa yhteisen asian puolesta. Kaikki tämä on pitänyt talon ja liikkeemme elävänä.
Haluan kiittää lämpimästi kaikkia niitä sukupolvia, jotka ovat rakentaneet ja vaalineet tätä paikkaa, sekä teitä, jotka jatkatte heidän työtään tänään.
Sillä vaikka maailma muuttuu, yksi asia ei muutu.
Parempi tulevaisuus ei synny itsestään. Se rakennetaan.
Ja niin kauan kuin on ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään työtä yhteisen hyvän puolesta, on myös toivoa.
Toivon talossa se on tiedetty jo 110 vuotta.
Lämpimät onnittelut Pirkkalan työväentalon 110-vuotisjuhlan johdosta.
Kiitos.