Joku skeptikko voisi sanoa, ettei yleissopimuksen hyväksyminen ja voimaansaattaminen muuta yhtikäs mitään, koska kansallista lainsäädäntöä ei samalla muuteta, mutta minusta työjärjestö ILOn väkivallan ja häirinnän poistamisen kansainvälisen sopimuksen ratifioinnilla on iso periaatteellinen merkitys. Se tukee ja edistää osaltaan myös Suomen perustuslaissa säädettyjen oikeuksien toteutumista ja ennen kaikkea antaa myös täällä eduskunnassa paikan ja mahdollisuuden keskustella siitä, miten sopimuksen henki ja tavoitteet viedään konkretiaan yhä paremmin myös täällä Suomessa.
Olen itsekin ensimmäiseltä ammatiltani itse asiassa tarjoilija. Mara-alalla oli valtavan ihana työskennellä: siellä oli energinen työyhteisö, ihania kanta-asiakkaita ja uusiakin. Yhtä, mitä en ikävöi lainkaan, on kuitenkin pikkujoulukausi. Silloin oli aika kiireistä, myynti rullasi oikein hyvin, mutta ihmisiltä unohtuivat käytöstavat. Työvuoron aikana on vihjailtu, tuijoteltu, vihellelty, on napsuteltu sormia, yritetty ostaa seksiä, koskettu ilman lupaa ja uhattu odottaa yöllä takaovella.
Yli puolet palvelualan työntekijöistä joutuu kohtaamaan työssään Suomessa edelleen seksuaalista häirintää, ja vielä useampi kohtaa väkivallan uhkaa — ei tarvitse kuin miettiä esimerkiksi vartijoita, taksikuskeja, linja-autonkuljettajia, opettajia, pysäköinninvalvojia, sairaanhoitajia, myyjiä. Harvassa ovat sellaiset ammatit, joissa ei kohtaa häirintää tai väkivaltaa.
Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole ammatinvalintakysymys. Missään työssä — ei yhtään missään työssä — ei pitäisi joutua sietämään kumpaakaan. Siksi ei riitä, että täällä vain ratifioidaan sopimus, vaan meidän täytyy myös aidosti pohtia, millä keinoilla osaltamme lainsäätäjinä voimme edistää sitä, että kaikissa töissä on turvallista olla.
Ajattelin, että sanon siksi kolme keinoa, joista ensimmäinen on se, että tietenkin pitää vähentää riskitilanteita ja parantaa niihin puuttumista. Helpointa olisi aloittaa niistä tilanteista, joissa riski kohdata häirintää tai väkivaltaa on suurin, eli niistä hetkistä, joina työskennellään yksin iltaisin ja öisin. Vastuu tästä kuuluu työnantajille — vastuu kuuluu työnantajille siis siitä, että varmistetaan, että esimerkiksi yksintyöskentelyä rajoitetaan nykyistä tehokkaammin.
Toiseksi ilmapiirin on muututtava. Jokaisen työntekijän pitäisi ajatella, että häirinnästä ja väkivallasta kannattaa ilmoittaa ja että työnantaja myös aidosti oikeasti reagoi ilmoituksen saatuaan. Ja jos tämä ei vapaaehtoispohjalta etene, meillä on täällä eduskunnassa mahdollisuus esimerkiksi päivittää työturvallisuuslainsäädäntöä niin, että siellä voidaan harkita esimerkiksi myös sanktiointia tästä väkivallan ja häirinnän ehkäisemisen laiminlyömisestä.
Ja kolmanneksi työntekijöille pitää tarjota tukea. Jos joutuu häirinnän tai väkivallan kohteeksi, niin se on usein valtavan kipeä kokemus työntekijälle, ja siksi ei auta, että pelkästään kohdataan siinä hetkessä, vaan myös työterveydestä on saatava jälkihoitoa.
Mutta oikeastaan kaikista tärkeimpänä pidän kyllä sitä, että Suomessa jokainen meistä, etenkin aikuisista, ajattelisi, että toimimme itse sillä tavalla kuin me yritämme täällä kasvattaa lapset ja nuoret toimimaan. Valtavan paljon tekemistä on ilmapiirissä ja asenteissa siinä, miten me ajattelemme, että ihmisiä, jotka tekevät työtään, voi kohdella. Ja kyllä se lähtee myös täältä eduskunnasta. Meillä on paljon valtaa, ja toivon, että jokainen osaltaan sitä käyttää, kun esimerkiksi erilaisissa palveluissa asioi. Eli ei ole järkeä, että lapsilta ja nuorilta odotetaan sellaista käytöstä, johon aikuiset eivät itse ihmisten työpaikoilla kykene.