Kolumni julkaistu Aamupostissa 3.4.2020
Olemme tottuneet siihen, että politiikka on usein arkisten asioiden hoitamista. Päivittäistä mahdollisuuksien taidetta, jossa asiat etenevät hitaasti ja samat kaverit ovat vuodesta toiseen taiteilijoita. Kriisiaika ei kuitenkaan noudattele lineaarista ja tulevaisuuteen suuntautunutta aikakäsitystämme. Toki tämän päivän teoista seuraa edelleen jotakin, joka tapahtuu huomenna. Toiminta ei kuitenkaan ole täysin ennustettavissa, sillä ympäristö muuttuu kiivaaseen tahtiin.
Päätöksenteko ei ole usein helppoa tai mustavalkoista. Moni ratkaisu on kompromissi, eikä siten ehkä tyydytä yhtäkään osapuolta täysin. Erityisesti poikkeustilanteissa kyky etsiä kollektiivisesti parempia ratkaisuja, tähdätä oman edun sijaan yhteisesti jaettuun parempaan, nousee kuitenkin arvoonsa.
En usko kenenkään tekevän politiikkaa ensisijaisesti itselleen – sitä tehdään yhteiseksi hyväksi. Koronavirukseen ei reagoida voimalla siksi, että joku voi sanoa tehneensä niin vaan siksi, että myös jälkeemme tulevat voivat elää hyvin ja hengittää terveesti. Olisi absurdia edes kuvitella, että Uudenmaan rajat olisi suljettu vain vallan janossa.
Juuri tässä hetkessä, kaiken koronaviruksesta aiheutuvan kaaoksen keskellä tämä on minusta tärkeä oivallus. Repiminen, riitely tai syyllisten etsiminen on jäänyt toissijaiseksi. Politiikka on vakavoitunut ja ääripäiden tilalle on noussut monesti parjattuja ja toisaalta kehuttuja tolkun ihmisiä. Sellaisia toimijoita, jotka keskittyvät noudattamaan viranomaisten ohjeistuksia ja ymmärtävät huolen poikkeustilanteesta.
Lopussa Suomen menestystä ei määritä taloudellinen vauraus ja onnistunein henkilö ei ole se, joka huutaa koviten. Yhteiskunnan hyvyyden mittarina ovat sen sijaan ne tavat, joilla toimimme yhdessä ja suojaamme toinen toisiamme.